Olen majaillut Kununurrassa jo kaksi kuukautta. Aika hyvin, ku saapuessani aioin lähteä seuraavana aamuna eteenpäin. Paikka on masentavan pieni, mutta kummiski rasittavan täysi. Meri on 100 km johonki suuntaan, kauppoja muutama ja suurin nähtävyys, Mirima-luonnonpuisto, paloi pari päivää sitten massiivisessa puskapalossa.
Pari kuukautta täällä viihtynyt iltalialaisneito puhui Kununurran hengestä. Kun se saapuu ja ottaa valtaansa, täältä ei pääse enää pois. Hän oli jo kahdesti siirtäny jatkolentoaan, kunnes omasta virheestä kolmas siirto oliki epäonnistunu ja lippu mitätöity. Nyt hän aikoo uhmata sadetta ja pysyä ainaki marraskuulle.
Itsehän ostin lipun pois jo aikaa sitte, mutta siirsin sen tulevaisuuteen. Auvoisat suunnitelmat jossain muualla oli jo mietittynä, mutta joku sanoi, että "äläpä hättäile, pysy täällä ja marinoi ittes oikein kunnolla työssä, jota et koskaan enää ajatellu joutuvas tekemään."
Hassua, että ajoittain voisin kuvitella jatkavani samaa työtä vaikka kuin pitkään. Toisaalta koitan olla kohtuullinen tämän herkun kans ja muistaa, että tuolla jossain tän lintukodon ulkopuolella oli maailma, jota aiemmin niin uhosin kiertäväni ja näkeväni.
En osaa sanoa, mikä paikassa viehättää. Täällä ei ole mitään, mutta lähteäkään ei haluaisi. Porukkahenki caravan parkin työläisten kesken on asia, jonka tulen muistamaan lopun elämääni. Iltaisin on hieno kokkailla ja käydä lähes muuttumaton juttelu nuudelikupin äärellä:
-Hi! How are you?
-G'day! I'm good. Tired. And you?
-Tired. Had a looong and busy day.
-Me too.
-What about tomorrow?
-Work.
-Ok. Enjoy your dinner and have a good night.
-Thanks, I will. You too.
Kärähtäneillä kasvoilla on kummiski kestohymy, joka ei sammu edes nukkuessa. Lisäksi iho hehkuu D-vitamiinia siihen malliin, että Suomessa lähipiiri saisi yliannostuksen vain vierellä olemisesta.
Hommat mulla jatkuu vielä tuntemattoman ajan, mutta nyt jatko on mietittynä. En kerro sen enempää, koska en tiedä, minkä vaihtoehdon valkkaan ;)
Täältä on kummiski hankala lähtä sitte joskus. Sen tiedän jo, mutta niinhän se mieli tahtoo aina takertua turvafiilikseen. Sitä pitää vaan jaksaa potkia vähä persuksille, että elämä pysyy virtaavana ja uudistumista tapahtuu.
Elämä tuntuu niin kovin kummalliselta, mutta kuitenki hienolta ja mahdollisuuksia täynnä olevalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti