Pelko

Pelko on tunne, joka ainakin minua ohjaa liikaa. Jätän helposti asioita tekemättä tai valitsen helpon reitin, koska pelkään lopputulosta. Suurimmassa osassa päätöksiäni ja tekojani en edes huomaa pelon vaikuttavan taustalla.

En tarkoita nyt mörköjä ja pimeää, vaan hyvin pieniä asioita, jotka yhdessä saavat oman elämän tuntumaan häkiltä.

Askel pelkojen ymmärtämiseen on niiden tunnistaminen. Kirjoitan paljon mielessäni liikkuvia ajatuksia paperille ja eräs päivä huomasin tekeväni listaa omista peloistani. Tuntui vapauttavalta nähdä tekstinä asiat, joita en monesti edes tiedosta.

Yksi suurin pelkoni on paljastaa pelkojani. Sen tekeminen kuitenkin tuntuu eteenpäin vievältä. Tässä lista pääpiirteissään:

Pelkään olevani huono, etten pärjää, olen heikko.
Pelkään, ettei minusta pidetä, en ole hauska, olen tylsä.

Pelkään olevani liian lyhyt.
Pelkään, etten osaa keskustella, en löydä puheenaiheita.
Pelkään ihmisten huomaavan, etten ole kiinnostunut heistä.
Pelkään, etten osaa luoda yhteyttä muihin.

Pelkään olevani liian vakava.
Pelkään, että ihoni on huono.
Pelkään saavani finnin nenänpäähän.
Pelkään muiden nauravan minulle.

Pelkään olla väärässä.
Pelkään hampaani olevan keltaiset ja kuluneet.
Pelkään hiusteni olevan liian ohuet.
Pelkään, etten osaa elää ja nauttia.

Pelkään missaavani jotain.
Pelkään, etten osaa iskeä naisia.
Pelkään muiden reaktioita.
Pelkään muiden huomaavan, etten ole täydellinen.

Pelkään julkaista tätä.

Nämä asiat yhdessä sitovat minua todella lujasti ja elämästä on vaikea nauttia sidottuna. Olen huomannut omien kahleitteni heikentyvän, kun yritän ymmärtää pelkojani ja kohdata niitä aina mahdollisuuksien mukaan.

Minusta pelko on tunne siinä kuin ilo ja surukin, mutta minun ei tulisi antaa sen hallita itseäni. Totuus on, että tulen varmasti aina pelkäämään.

Rohkea ei ole se, joka ei pelkää, vaan se, joka pelkää, mutta tekee asian silti.

Aamut

Viikon ainoana vapaapäivänä tajuan olevani hölkkäämässä aamulla klo 5.30. Ja täysin omasta tahdosta.

Töihin olen herännyt viiden aikoihin jo lähes kolme kuukautta, joten eipä se rytmi juurikaan muutu, vaikka onkin vapaata.

On mukava juosta avojaloin pitkin hiekan peittämää viidakkopolkua Auringon noustessa punaisten kallioiden reunan yli. Lämmintä on siten, että hiki virtaa jo ekojen satojen metrien jälkeen. Lenkin jälkeen vielä syviä venytyksiä, hengittämisiä ja hetki mietiskelyä. Siis joogaa vähän eri tavalla. Tarkoitus on vain herättää keho ja terävöittää mieli.

Vaikka on sunnuntai, lähes koko telttakylä on pystyssä viimeistään seiskan aikoihin, aivan sama monelta pää painui telttapatjaan. Aurinko on loistava herätyskello. Jos ei valon suhteen, niin ainakin kuumuuden suhteen.

Nautin vapaasta sunnuntaistani täysin siemauksin ja huomenna olen taas mopin varressa pirteänä. Vapaapäiviä ei enää montaa ole, joten otetaanpa iisisti ennen lomaa.

Wyndham

Kävin isomman porukan kanssa sunnuntaina katsastamassa Wyndhamin pikku kylän täältä 100 km länteen. Paikka oli pieni. Asukkaita siellä on noin 700 eli kymmenesosa Kununurrasta. Paikan houkutin on krokotiilifarmi, joka luonnollisesti käytiin kattoon.

Farmi oli ränsistynyt häkki- ja aitauskeskittymä aivan Wyndhamin takaperukoilla, mutta täällä olen oppinu ettei rakennusten remontointiin hirveästi panostella. Tiedä millon seuraava sykloni tulee ja työllistää rakennusalaa.

Paikka oli kuiteski pienen pyöriskelyn jälkeen juuri sellainen kuin krokofarmin tulee ollakin. Omistajastakin tuli mieleen, että on tainnu kaveri viettää pari vuotta liikaa krokoja kasvatellen. Hän oli kuitenki todella hyvä ja humoristinen opas. Farmi kasvattaa krokoja pääasiassa vaateteollisuuteen eli Gucceja sun muitahan niistä tulee, kuulemma Pariisiin asti kulkeutuu. Lisäksi lähiseutua terrorisoineet yksilöt päätyvät usein häkkeihin näytekappaleiksi.

Reissu sai miettimään uimista luonnonvesissä täällä kovastiki. Pienemmät makean veden krokotiilit ei yleensä hyöki ihmisten kimppuun, mutta maailman suurimmat 'saltyt' käy minkä tahansa kimppuun. Pituuttakin niiltä löytyy parhaimmillaan yli kuusi metriä sekä massaa yli tonnin verran.

Kävimme tsekkaan myös erään näköalapaikan ja sain ekan näkymän mereen reiluun kahteen kuukauteen. Meren rannalle varttuneelle aika on tuntunu pitkältä. Tosin meri näytti joelta, eikä edes suola tuoksunu kunnolla. Oli se kuitenkin jotain, pieni esimaku tulevasta.

Pysähtyminen ja liike

Tunnen, että haluan tietyssä mielessä asettua elämässäni, mutta kuitenkin liikkua elämän virrassa. Matkustaa, elää, kokea. Ehkä haluan jonkinlaisen basen, tukikohdan, jossa aina välillä hengähtää.
Pelkkä matkailukin todennäköisesti muuttuu joskus pause-tilaksi, eikä se ole enää uudistavaa. Mitä silloin haluan tehdä? Asettua? Mitä sitten teen, jos asetun? Olen vain ja nautin? Onko se tarpeeksi elämältä?
Tunnen, että voin opiskella ja tehdä työtäkin play pohjassa. Pointti vain on se, että osaan tunnistaa milloin elämäni on pysähdyksissä ja teen tarvittavia muutoksia, jotta voin uudistaa sitä. Nuo muutokset voivat olla irtiottoja, työn vaihtamista tai vain päivärutiinien järjestyksen vaihtelua. Idea on pitää oma toimintani itseäni uudistavana ja eteenpäin vievänä. Välillä elämä pysähtyy, mutta siitä voi oppia aina uutta.
Jatkuva muutos on totta, mutta pelkkä ympäristöni muutos ei pidä uudistumistani yllä. Muutos löytyy sisältäni, vaikka olisin paikallani. Ympäristön muuttuminen vain antaa erään mahdollisuuden minulle nähdä tuo asia.

The Spirit of Kununurra

Olen majaillut Kununurrassa jo kaksi kuukautta. Aika hyvin, ku saapuessani aioin lähteä seuraavana aamuna eteenpäin. Paikka on masentavan pieni, mutta kummiski rasittavan täysi. Meri on 100 km johonki suuntaan, kauppoja muutama ja suurin nähtävyys, Mirima-luonnonpuisto, paloi pari päivää sitten massiivisessa puskapalossa.

Pari kuukautta täällä viihtynyt iltalialaisneito puhui Kununurran hengestä. Kun se saapuu ja ottaa valtaansa, täältä ei pääse enää pois. Hän oli jo kahdesti siirtäny jatkolentoaan, kunnes omasta virheestä kolmas siirto oliki epäonnistunu ja lippu mitätöity. Nyt hän aikoo uhmata sadetta ja pysyä ainaki marraskuulle.

Itsehän ostin lipun pois jo aikaa sitte, mutta siirsin sen tulevaisuuteen. Auvoisat suunnitelmat jossain muualla oli jo mietittynä, mutta joku sanoi, että "äläpä hättäile, pysy täällä ja marinoi ittes oikein kunnolla työssä, jota et koskaan enää ajatellu joutuvas tekemään."

Hassua, että ajoittain voisin kuvitella jatkavani samaa työtä vaikka kuin pitkään. Toisaalta koitan olla kohtuullinen tämän herkun kans ja muistaa, että tuolla jossain tän lintukodon ulkopuolella oli maailma, jota aiemmin niin uhosin kiertäväni ja näkeväni.

En osaa sanoa, mikä paikassa viehättää. Täällä ei ole mitään, mutta lähteäkään ei haluaisi. Porukkahenki caravan parkin työläisten kesken on asia, jonka tulen muistamaan lopun elämääni. Iltaisin on hieno kokkailla ja käydä lähes muuttumaton juttelu nuudelikupin äärellä:

-Hi! How are you?
-G'day! I'm good. Tired. And you?
-Tired. Had a looong and busy day.
-Me too.
-What about tomorrow?
-Work.
-Ok. Enjoy your dinner and have a good night.
-Thanks, I will. You too.

Kärähtäneillä kasvoilla on kummiski kestohymy, joka ei sammu edes nukkuessa. Lisäksi iho hehkuu D-vitamiinia siihen malliin, että Suomessa lähipiiri saisi yliannostuksen vain vierellä olemisesta.

Hommat mulla jatkuu vielä tuntemattoman ajan, mutta nyt jatko on mietittynä. En kerro sen enempää, koska en tiedä, minkä vaihtoehdon valkkaan ;)

Täältä on kummiski hankala lähtä sitte joskus. Sen tiedän jo, mutta niinhän se mieli tahtoo aina takertua turvafiilikseen. Sitä pitää vaan jaksaa potkia vähä persuksille, että elämä pysyy virtaavana ja uudistumista tapahtuu.

Elämä tuntuu niin kovin kummalliselta, mutta kuitenki hienolta ja mahdollisuuksia täynnä olevalta.

Tässähän minä

Jos etsit, et löydä.

Yritin etsiä ja etsiä, mutten löytänyt vaikka vastaus oli edessäni koko ajan.

Onni löytyy elämän pienistä asioista.

Tuossapa muutama klisee elämästä. Niihin voi törmätä monessa lähteessä ja ne tuleeki usein vain ohitettua. Ne muuttuvat kuitenki elämässä silloin tällöin todella kuvaaviksi ja silloin niissä ei ole pisaraakaan kliseisyyttä.

Tuntuu hassulta hoksata kovan etsinnän jälkeen, että haettu asia on istunut vierellä koko ajan. Ja "koko ajalla" en tarkoita viittä minuuttia tai päivää, vaan useampaa vuotta. Vielä oudompaa on tajuta, että kaikki vuosien tekeminen on ollut kuin johdantoa; se on valmistanut ja kuljettanut kohti haettua asiaa vaikkei siihen ole itse edes pyrkinyt.

Uskon ilon ja onnen löytyvän pienistä arjen tekemisistä. Pointti vain on oma asennoituminen.

Tapasin vanhemman iloisen aussin, joka kertoi tehneensä paljon hanttihommia mm. siivoojana. Hän kertoi elävänsä unelmaansa joka päivä. Aivan sama nauttiiko biitsillä kylmää limua ja pina coladaa arskan syleillessä vai hankaako vessanpöntön reunoilta kivettynyttä kokkaretta hikisessä kopissa, omalla asenteella jokainen hetki on unelmaa.

Hauskaa on, että olen itse pikku hiljaa päätynyt samaan lopputulokseen. Jos pidän elämäni virtaavana ja ymmärrän edes hivenen kaiken jatkuvaa muuttumista, ei ole väliä mitä teen, kaikki tuntuu hienolta. Pause-buttonin sijaan pohjassa onkin play, eikä paskinkaan työ pysty lannistamaan tai masentamaan mieltäni.

Kun tunnen elämän virtaamisen, riittävä aktiviteetti on pelkkä istuminen ja hengitykseni seuraaminen. Tunnen olevani läsnä ja kaikki tuntuu elävältä. Ympäristöni on sellainen kuin se on, todellinen, ei mieleni rakentama ja muovaama. Ei ole huonoja tai hyviä asioita, on vain asioita. Ei ole pysähtymistä, on vain virtausta. Ei ole valhetta, on vain Totuus.