Kaksi viikkoa sitten en tuntenut olevani elämäni vedossa, mutta olin ladannut akkuni Tasmaniassa, koin olevani oman elämäni ohjauspyörässä kiinni pitävällä otteella. Nyt en enää edes tiedä mistä pidän kiinni. Pidänkö edes kiinni mistään?
Pari viikkoa hektisessä kaupungissa on kadottanut yhteyden itseeni totaalisesti. En tiedä, tuleeko viesti omasta mielestäni tai keholtani vai onko se ympäristön sinne asettama.
Vuosi sitten kymmenen päivän vipassana-meditoinnin jälkeen supermarkettireissu tuntui vaikealta. Ympäriltä vyöryi aisteihini informaatiokaaos, joka koitti saada minut tekemään asioita, joita en todellisuudessa edes halunnut tehdä. Saman infomassan tajuan virtaavan itseeni jatkuvalla syötöllä Melbournen kaduilta, seiniltä, ilmasta ja muista ihmisistä. Pahinta on, että tiedostan sen, mutta siltikin kontrollin pitäminen itsestäni on vaikeaa.
Tajuan ajattelevani jatkuvasti ruokaa, kahvia, ostamista, kuluttamista, rahaa, tekemistä... En muista milloin viimeksi hymyilin, aidosti sisältäni.
Iloa näen humaltuneissa ihmisissä lauantai-iltana. Olen hyvilläni edes siitä. Tiedän ilon olevan olemassa ihmisissä. Siellä se on, mutta se pitää kaivaa esiin. Alkoholilla tunteet peittävä puskurikerros raottuu hetkeksi ja alta löytyy jotain oikeaa. Harmi vain, että siitä saatava energia ohjautuu yleensä vahingollisiin asioihin.
Oma kaupunkivierailuni alkaa olla lopuillaan. Tämä on hyvä muistutus itselleni. Melbourne on hieno ja todella toimiva kaupunki. En voi kuin nauraa Oulun yrityksille luoda imagoa tunteisiin vetoavana maailmankaupunkina. Tällä hetkellä kotikaupunkini on valovuosien päässä tavoittelemistaan ominaisuuksista. Se ei ehkä ole huono asia, mutta minua puistattaa ajatella monen päättäjän pakkomielle keksiä jotain uutta tunteisiin vetoavaa koko ajan. Pieni Oulu on Oulu semmoisenaan, ei siihen tarvita mainoskampanjoita.
Pari viikkoa hektisessä kaupungissa on kadottanut yhteyden itseeni totaalisesti. En tiedä, tuleeko viesti omasta mielestäni tai keholtani vai onko se ympäristön sinne asettama.
Vuosi sitten kymmenen päivän vipassana-meditoinnin jälkeen supermarkettireissu tuntui vaikealta. Ympäriltä vyöryi aisteihini informaatiokaaos, joka koitti saada minut tekemään asioita, joita en todellisuudessa edes halunnut tehdä. Saman infomassan tajuan virtaavan itseeni jatkuvalla syötöllä Melbournen kaduilta, seiniltä, ilmasta ja muista ihmisistä. Pahinta on, että tiedostan sen, mutta siltikin kontrollin pitäminen itsestäni on vaikeaa.
Tajuan ajattelevani jatkuvasti ruokaa, kahvia, ostamista, kuluttamista, rahaa, tekemistä... En muista milloin viimeksi hymyilin, aidosti sisältäni.
Iloa näen humaltuneissa ihmisissä lauantai-iltana. Olen hyvilläni edes siitä. Tiedän ilon olevan olemassa ihmisissä. Siellä se on, mutta se pitää kaivaa esiin. Alkoholilla tunteet peittävä puskurikerros raottuu hetkeksi ja alta löytyy jotain oikeaa. Harmi vain, että siitä saatava energia ohjautuu yleensä vahingollisiin asioihin.
Oma kaupunkivierailuni alkaa olla lopuillaan. Tämä on hyvä muistutus itselleni. Melbourne on hieno ja todella toimiva kaupunki. En voi kuin nauraa Oulun yrityksille luoda imagoa tunteisiin vetoavana maailmankaupunkina. Tällä hetkellä kotikaupunkini on valovuosien päässä tavoittelemistaan ominaisuuksista. Se ei ehkä ole huono asia, mutta minua puistattaa ajatella monen päättäjän pakkomielle keksiä jotain uutta tunteisiin vetoavaa koko ajan. Pieni Oulu on Oulu semmoisenaan, ei siihen tarvita mainoskampanjoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti